Huoltovarmuuden historiaa

Huoltovarmuuden juuret Suomessa ulottuvat yli sadan vuoden taakse 1900-luvun alkuun. Huoltovarmuus elää ajassa ja kehittyy muuttuvan maailman mukana. 2000-luvulla huoltovarmuus on materiaalisen varautumisen lisäksi myös kriisinkestävyyden parantamista ja jatkuvuuden hallintaa, jota tehdään tänäänkin yhdessä yritysmaailman, julkisen ja kolmannen sektorin kanssa.

Tiivistelmä historian käännekohdista

2000-luku

Huoltovarmuuden murroskausi. Tavoitteita ajantasaistetaan yhteiskunnan muutosten ja turvallisuustarpeiden mukaisiksi.

1990-luku

Huoltovarmuuskeskus perustetaan: varautumistoimien keskitetty koordinointi, edistäminen ja toimeenpano. Valmius- ja puolustuslait korvaavat ns. säännöstely- ja sotatilalait. Kansainvälinen yhteistyö osaksi toimintaa.

1980-luku

Huoltovarmuuden tavoitteet määritellään. Kriittisimpiin yrityksiin valmiuspäällikkö ja valmiussuunnittelua tehostetaan.

1970-luku

Energiakriisi tuo näkyviin kansainvälisten kriisien ja riippuvuuksien vaikutukset. Perushuoltotaso määritellään uudelleen. Ministeriöihin valmiuspäälliköt.

1960-luku

Lainsäädäntö varautumiselle vakiintuu. Organisaatiota ja toimintaa kehitetään.

1950-luku

Puolustustaloudellinen suunnittelukunta aloittaa. Suunnitelmallinen teollistaminen käynnistyy, osin puolustustaloudellisin painotuksin.

1946-1950

Sotakorvauksien toimitukset luovat edellytyksiä ja markkinoita teollisuudelle.

1940-1945

Sota-aikana turvataan puolustus- ja siviilitarpeet. Talouselämää ohjataan, säännöstely laajaa.

1930-luku

Varautumissuunnitelmia tehdään, mutta poliittiset erimielisyydet estävät toimeenpanon.

1920-luku

Taloudellista puolustusvalmiutta pyritään edistämään.

1910-luku

Ensimmäinen maailmansota aiheutti huoltokriisin, joka käynnisti tarpeen varautua.